Persmudan kolmio

Ilma oli seisahtunut kuin setteri lintumetsällä. Koko päiväksi päälle istahtanut helle oli nostanut toimiston lämpötilan läähättäviin lukemiin ja vesikupit olivat tyhjentyneet jo alkupäivästä. Yksinäinen tuuletin viuhkasi nurkassa epätoivoisesti yrittäen siirtää koko avokonttorin ummehtunutta ilmaa pienestä tuuletusräppänästä, mikä oli tuhoontuomittu yritys kuin beagle vinttikoirakisojen lähtötelineissä. 

Kello läheni kahdeksaa ja muut olivat jo aikaa sitten pakanneet puruluunsa ja poistuneet kotikoppeihinsa. Naputin näppäimistöä anturat hellinä deadlinen paukuttaessa kuumalla hangolla selkäpiissäni. Kuulin takaraivossani päätoimittaja Murdogin jyrisevän jotain viimeisestä mahdollisuudesta ja ennenaikaisesta karvanlähdöstä.

Tiesin sohaisevani mäyräkoirapesuetta lähtiessäni tutkimaan Luppakorvalan kaupunginhallinnon budjetin epäjohdonmukaisuuksia, mutta päädyinkin saamaan selville laajamittaisen poliittisen korruption yhteydet nestemäisen kissanmintun salakuljetusrinkiin. Perjantai-illan tyhjentynyt toimisto huusi autiota yksinäisyyttään ympärilläni naputtaessa viimeisiä rivejäni näytölle. Tuleva maanantai, elokuun ensimmäinen, tulisi Pawly Telegraphin tutkivan journalistin toimesta nostamaan sähisevän kissan pöydälle kaupunkimme hyvinvoinnin puolesta.

Korjasin muutaman kirjoitusvirheen ja painoin tallennusta. Viikonloppu alkakoon.

Irroitin reportterin pantani ja survaisin sen reppuuni matkalla avokonttorin pisteeltäni eteishalliin. Nappasin mennessäni jonkun kollegan pöydältä muuutaman kanaherkkupalleron ja pysähdyin oven luona tyhjän vesipisteen luona katsomaan itseäni pelistä.

Silitin mustien pystykorvien karvat ojennukseen ja silpaisin pitkien viiksikarvojen välistä namimurenat lattialle. Rapsutin kuonon vasemmalta puolelta pientä ihottumaa hetken, mutta päätin sitten jättää sen kotona rasvattavaksi. Kuonon päässä oleva pinkki alue on taas pienentynyt hieman, huomasin. Täytynee jättää pian Vähä-Kirsulan nimestä Vähä pois jos kirsuni täysin mustuu vielä kuluvan kesän aikana. Ravistin irtokarvat toimiston puolelle ja vispasin piiskahäntääni pari ylimääräistä heilahdusta, kunnes lähdin suuntaamaan kulkuni hisseille.

Pawly Telegraphin, Luppakorvalan suurkaupungin suurimman uutistoimiston, tilat sijaitsivat keskikaupungin pilvenpiirtäjäkorttelin ytimessä, yhdessä suurimmista taloista. Keskusaukion lasiseinäinen maisemahissi oli hidas kuin nöffi maratonilla, mutta näköalat upeat. Viidestoista kerros takasi odottelua mennen ja tullen, mutta se ei minua haitannut. Tilasin hissin ja jäin istuskelemaan ahteri laminaatilla itsekseni Lassien tunnussäveltä vihellellen.

Päästyämme porraskäytävän kelmeän valon loisteeseen hahmo heilautti hupun päästään. Se oli vanha ystäväni, Arska Hipsiäinen, whippetti laitakaupungilta. Olin häntä auttanut joskus useampi kesä sitten hänen sotkeuduttuaan vedonlyöntijuttujen seurauksena vääriin piireihin, ja hän on puolestaan ollut silmäni sekä korvani laitakaupungin juoruissa kun tarvittiin epämuodollisia lähteitä. Nyt hän tuijotti minua kuin tyhjää ruokakuppia ja yritti saada hengitystään tasaantumaan. "Kirsujäbä, et muuten ikinä usko mitä näin" Arska kuiskasi huohotuksensa lomasta ja vilkuili välillä ovenraosta hissiaulaan. "Arska, vanha kapitassu, kerrohan mikä mättää" aloitin ja vilkaisin vaivihkaa rannekelloani. Varttia vailla yhdeksän, kymmenisen minuttiia seuraavan bussin saapumiseen. Saattaa mennä kävelyhommiksi tänään, aavistelin. "Hyst, ne tulee!" Arska tiuskaisi korviaan nostellen ja kurkisti hissiaulaan.

Pidimme portaikon ovea niin vähän auki kuin uskalsimme ja kurkistimme hissiaulaan. Toinen hissi saapui ja siitä astui ulos neljä mustin bandanoin pukeutuneita saksanpaimenkoiria. Ne suuntasivat kulkunsa kohti Pawlyn toimistotilaa varmoin askelin. Arska nielaisi kuuluvasti. "Ne saa meidät kiinni jos ei paeta vikkelään" hän kuiskasi ja lähti vikkelästi tassuttamaan portaikkoon. Nappasin Arskaa hupparista saaden pienen urgh-äänen aikaan. "Äläpä vielä, kuulostaisi siltä että sieltäkin tullaan" tokaisin ja vilkuilin portaiden välistä alaspäin. Lähes ääneti tummat varjot liikkuivat alakerroksissa tullen askelpari kerrallaan ylöspäin meitä kohden. Tönäisin Arskaa kohti ylös suuntaavia portaita.

Pitkät valkoiset pöydät ja niiden vierellä aavemaisina seisovat toimistotuolit alleviivasivat autiutta, joka piti koko perjantai-iltaista rakennusta synkässä otteessaan. Pitkän huoneen toisessa päässä oli kaksi suljettua toimistoa sekä väliovi rakennuksen toiseen päähän, seuraavaan hissiaulaan. Lähdimme tassuttamaan huoneen poikki. "Nyt saisit kyllä hieman avata tätä juttua, ketä me oikein paetaan ja mihin taas olet puikkokuonosi työntänyt", kysyin Arskalta vilkuillen taakseni. "Se on pitkä tarina mutta sen keskipisteenä on Persmudan Kolmio" Arska vastasi hiljaisesti. Pysähdyin ja nostin tassuni Arskan rinnalle. "Persmudan Kolmio? Mitä sinä siellä asumattomalla rämeellä oikein värkäsit?" kysyin tiukasti.

Persmudan Kolmio on suoalue kaupungin rajalla. Se rajoittuu Perkylän omakotialueen, Mutaheiniön luonnonsuojelualueen ja Ermulan järven muodostamalle alueelle. Sinne on joskus vuosikausia sitten yritetty rakentaa tehdasrakennuksia, mutta maaperän heikkouden vuoksi hankkeet on kirjaimellisesti kuopattu ja alue jätetty koskemattomaksi. "Se on kaikkea muuta kuin asumaton!" Arska lausahti pelokkaan näköisenä, siirsi tassuni pois ja lähti kulkemaan oville. "Minun oli pakko hoitaa eräs kuljetus ja päästessäni sinne, huomasin..." Arska ei päässyt puheissaan pidemmälle, sillä hälytin laukesi ujeltamaan. Olimme kävelleen lasersäteeseen, joka laukaisi ujeltavan pillinvihellyksen sekä punakeltaiset vilkkuvalot.

Arska ampaisi juoksuun kuin vinttikoira telineistä ja vaikka jäin metrikaupalla jo lähdössä, suuntasin myös oville. Arska ehti tempaista välioven hissiaulaan auki ja ottaa melkein askeleen, kun oven takana seissyt mustahuivinen paimenkoira nappasi häntä raiveleista. Arska jäi nalkkiin. Paimenkoira katsoi minua nostaen ylähuulensa hampaiden edestä, ja mielleyhtymäni Cujo-elokuvaan oli välitön. Nielaisin kuuluvasti. Vaihtoehdot olivat vähissä. Suunnanmuutos takaisin ja mahanalus tassuja täyteen. Arska tempaistiin ovesta sisälle ja kolme muuta paimenkoiraa säntäsi minun perääni. Olin kiipelissä.

 Keräilin voimiani tovin ja ynnäilin tapahtuneita yrittäen saada asiaan selkoa. Arska oli joutunut pulaan käytyään Persmudan Kolmion alueella, ja nyt joukko mustahuivisia paimenkoiria haluaa minutkin satimeen koska minut nähtiin Arskan kanssa. Johtolangat ovat vähäisiä, mutta niistä täytyy repiä palasia mitä on annettu, totesi hyvä ystäväni Lupu aikoinaan, joten nousin ja suuntasin askellukseni taksitolpalle.

Viikselän esikaupunkialue oli omakoppitaloista ja lyhyistä rivikoppitaloista rakentunut ylemmän keskiluokan alue. Täällä asusti namitehtailijoita perheineen ja valjakkojen johtokoiria palvelusväkensä kanssa. Paikallinen ostoskeskus, KynnelleKykenevä, oli laaja kaksikerroksinen punatiilirakennus, johon kuului maanalainen parkkipaikka yli kuudellekymmenelle valjakolle. Taksitolppa oli ostoskeskuksen vieressä, ja kyseisellä tolpalla oli aina muutama kyytiläisen odottelija, sillä tällä alueella asuvilla on varaa kulkea ravintolareissunsa Paremman Kupillisen Paikkaan ja takaisin mittarilla.

Mustakeltainen, väritykseltään hieman mehiläistä muistuttava kaksipaikkainen valjakkotaksi nökötti tolpalla yksinäisenä. Pepen AnturaTaksi, tuttu ja luotettava firma, joten hypähdin matkustajan penkille. "Katsos kulkijaa, minnekäs näin iltasella" kysäisi vanhan näköinen alaskanmalamutti 60-luvun lätsä päässään kääntyen osittain minuun päin. "Kiharakarvantie 6", totesin ja kaivoin taskustani ryppyisen viiskymppisen. "Jos ajat ilman mittaria ja unohdat että näit minua, saat pitää loput". Kuski nappasi setelin ja työnsi sen lätsänsä alle. "Jaaha, tällä tolpalla kun ei ole ketään koko iltana niin taidanpa ajella ajankuluksi Kiharakarvantien seudulle katsomaan olisiko siellä joku kyytiä vailla" kuski totesi ja ravisti kertaalleen ennenkuin lähti jolkottelemaan eteenpäin. Virnistykseni olisin voinut peittää mutta häntäni hakkasi iloisena penkin pintaan onnellista rytmiä.

Kiharakarvantie oli huvila-aluetta kaupungin itäpuolella. Toinen toistaan upeamman näköisten suurkoppien ulkopuolta koristivat aidat, joiden prameus sai minut aina pohtimaan, että oliko niiden rakennusvaiheessa käyty kisaa naapurin aidan koreutta vastaan. Metallit säihkyivät eri väreissä ja aitojen päät sekä osin myös muodot olivat mielikuvituksellisen omituisia. Yhdessä aidan kuvio muistutti kukan terälehtiä kun taas toisen pystytangot oli väännetty samaloiden muotoon. Huviloiden nurmikot olivat tasaisen täydellisiä ja nurmikoristeet pihatonttuineen virheettömiä. Valjakkotaksini piti pienen rapsutustauon numeron 6 kohdalla ja hypähdin alas nyökäten kuskille kiitokseni.

Valkoinen kivitalo ei juuri poikennut tien varrella muista suurkopeista. Mustaksi värjätyt metalliaidan päät olivat tehty ranskalaisen liljakoristeen muotoiseksi ja valtavaa kaksiovista etuporttia koristi pelottavan näköisen koiran kuva mustat aurinkolasit silmillään. "Ruutin Vartiopalvelu 24/7, ongelmanpoistoa hetkessä" luki kyltissä verenpunaisin kirjaimin. Tuhahdin kyltille, sillä tiesin Ruutin olevan pohjimmiltaan mukavan leppoisa setämies, jonka firmassa muut työntekijät hoitivat fyysisen duunin ja Ruuti keskittyi lähinnä työvuorolistoihin ja lomailuun Los Tamperoksen rannoilla.

Tassutin rauhallisesti aidan viertä, kunnes polku erkani Kiharakarvantieltä kahden huvilan välistä kohti takana näkyvää metsäkaistaletta. Kymmenisen metriä myöhemmin aidassa oli yksinäinen ovi, jossa oli numerokoodi. Näpyttelin viisinumeroisen tunnusluvun ja ovi avautui kitisten. Suljin oven takanani mahdollisimman ääneti ja vilkaisin vielä ympärilleni. Ei ketään. Astelin nurmikon poikki sivuovelle, joka oli käytännössä talon sivussa oleva syvennys sekä kymmenen porrasta paksulle tammiovelle. Oven yläpuolella oleva lamppu syttyi tummankeltaiseen valoon saapuessani rappusten alaosaan.  Hypähtelin rappuset ylös ja paukutin oveen.

"Tuohan ei vielä todista tai paljasta mitään"totesin kulmiani kurtistaen. Willy kääntyi katsomaan minua ottaen kasvoilleen "Ihanko oikeasti?" -ilmeen. Kävimme hetken tuijotuskisaa, joka päättyi Willyn painaessa vielä kerran tietokoneen nappia. Ruudun täytti kilpailevan uutislehden otsikko. "Makrowuffilta kateissa puolen miljoonan arvosta harvinaista metallia - "Saattaa olla kirjanpitoerhe" vastaa toimitusjohtaja". Tuijotin ruutua mietteissäni. "Ei se ole erhe, laskin itse ne varastot ja taseet kahdesti" Willy tokaisi. "Ethän sinä ole töissä siellä" kummastelin, johon Willy vastasi vain nostamalla toista kulmakarvaansa. Huokaisin. "Ok, myönnetään, tässä saattaa olla jotain hämärää nyt tekeillä. Miten jatketaan?" lausahdin. Willy otti paremman asennon ja venytteli etutassujaan. "Minä aloitan nyt ottamaan selvää Persmudan alueesta kuten toivoit ja sinä käyt jututtamassa Rymyä". Jäin tuijottamaan ihmeissäni, ja Willy vastasikin ennenkuin itse ehdin kysymystä esittää. "Kyseinen rekka oli Rymy & Kamu Vauhtihirmut -firman nimissä, joten suosittelen utelemaan sielä tuon päivän ja perjantain ajolokeja. Ne mokomat kun tekevät ne vieläkin paperina eikä koneella, joten menee kuratassuhommiksi". Nyökkäsin ja poistuin, napattuani lattialta yhden puolityhjän sipsipussin evääksi.

Rymyn & Kamun Vauhtihirmut -firma piti konttoria Hännännypykän teollisuusalueella kävelymatkan päässä. Ehdin siis syödä evääni rauhassa ja muistella taitojani tiirikoinnissa jos ovet ja ikkunat sattuisivat olemaan lukossa. Olin kuitenkin väärässä, tarvetta näistä millekään ei ollut. Teollisuusalueen muut suuret harmaat rakennukset olivat hiljaisia, autioita ja vailla kulkijoita. Muutamat valjakot, polkuautot ja juoksuvaljaat olivat ovien edessä tai parkkiruuduissa, mutta Rymy & Kamu -firman konttorin luona oli kolme kuljetuskopilla varustettua mustaa maasturia. Ikkunoissa paloivat valot ja varjot kulkivat pitkin ja poikin huonetta. Firman ulkopuolella R&K-logoilla varustetut kaksi rekkaa olivat parkissa, ja niiden sisällä kävi hännänhuiske kun kaksi paimenkoiraa per auto paiskoivat tavaraa ulos niin että kolina kuului.

Tässä haisee safka

"Mistä kivenkolosta te nämä kaikki osat olette löytäneet?!" huusin metelin yli Rymylle, joka virnisti ratin takana. "Älä kysy kun et halua tietää, sanotaan vaikka että Kivenkolosta" hän tokaisi ja antoi julmetunkokoisen vempeleen jyrätä varastorakennuksen liukuoven kuin tinapaperin. Oven takana päivystäneet paimenkoirat olivat hypänneet sivuun ja ulisivat jotain peräämme, mutta emme kuulleet avan suuntasimme keskikaupungille. "Tämä ottaa nyt paremmin mutkat kun lisäsimme kahdesti juhostetun Lättimoottorin ja kakskyt pinnaisen jalleriittitoimisen nausterin takahärväimeen" Rymy tokaisi ja rentoutui istuimessa saavutettuamme lähes älyttömän nopeuden moottoritierampille kääntyessämme. "Et taida itsekään ymmärtää puoliakaan tuosta mitä sanoit" kysyin nostaen kulmakarvaani. Rymy vain iski silmää. Tehdasalue jäi kauas taakse ja maisemat vaihtuivat tiheään.

Varttia myöhemmin istuimme huoltoaseman taukokopilla ryystäen lähdevettä ja lihamykyjä, Alfonsin olimme ajaneet pesuhallin taakse. Olin lyhyesti kertonut Vauhtihirmuille tapahtuneen ja jakaneet huolestuneet silmäykset Arskan kohtaloa pohtien. "Katsotaanpa vähän tuota murheenkryyniä" Kamu sanoi ja tupsautti lokikirjan pöydälle. Kyseinen ajojärjestelijän opus oli vanha ja nahkakantinen, ja äkkivilkaisulla näytti antiikkiselta merimiesten lokikirjalta pölyineen koukeroineen kaikkineen. Vaihdoimme katseita. "Joojoo, pitäisi kyllä, mutta olen tottunut paperiversioon" Kamu äyskäisi ja alkoi selata sivuja. "Edellisen torstain ajot löytyvät täältä ja sitten vain katsotaanpas..." Kamu häpisi itsekseen ja kuljetti tassua riviä pitkin. "Auto vuokrattu kolmen päivän ajoon MurkinamNam-firmalle tiistaina, maahantuojan varastolla käynti, palautus torstaina neljältä, siivottu moittteettomaan kuntoon, kokonaismatkaa taitettu 590km". Rymy kallisti päätään vinoon kuin pohtien jotain. Taidan arvata mitä oli mielessään. Lähes samaan aikaan aloitimme lauseen "Eihän maahantuojan varastolle Pöriin ole kuin reilu kaksisataa". Kamu läpsäytti kirjan kiinni ja tokaisi "Mutta mainitsemaasi Persmudan alueelle on vajaa sata, se täydentäisi puuttuvan matkan". Hörppäsin loput lähdevedestä ja nykäisin korvakarvat ojennukseen. "Ehkä parempi että jatkan tästä omine keinoineni, tässä saattaa olla useampikin kolli haudattuna". Vauhtihirmut vaihtoivat katseet ja painoivat sitten päänsä. "Ei hätiä, veikkoset, pitäkää te huoli toisistanne" tokaisin ja poistuin.

Yhdenlaista pompomottelua

Murinakuja oli täynnä omakoppitaloja, joista suurimmassa osassa istuksi hauvoja terassilla nauttimassa kesäisestä viikonloppuilmasta. Siellä täällä kuului vielä pentujen kimeää haukahtelua, ja joku soitti tölsöttimestään Saksanseisojien potkupallomatsia niin että puoli naapurustoa tiesi tuloksen. Numero 13 oli valkoisella aidalla ympäröity yksikerroksinen pytinki, jonka nurmi oli täydellisen tummanvihreää ja tasaiseksi leikattua. Sisällä paistoi vielä valo, joten suuntasin sen kummempia pohtimatta ovelle. "Murdog" luki ovessa Metallicat-tyylisillä kirjaimilla, ja sen alla pienellä teksti: "Älä koputa jos... Tai no, älä koputa". Naurahdin itsekseni ja varmistin että mukanani kantama paperinippu oli vielä ojennuksessa. Paukutin tassulla oveen kahdesti.

Ihmetyksekseni sisältö ei kuulunut sitä tavallista kiroamistulvaa ja sadattelua, puhumattakaan voivottelusta joka seuraa vaivasta raahautua avaamaan ovea. Olen kahdesti ennenkin käynyt anomassa lupaa tai esittelemässä tuloksia päätoimittajan kotiovella, ja molemmilla kerroilla sain kuulla kunniani. Jokin on pielessä. En kuitenkaan kerinnyt asiaa pohtimaan enempää kun ovi aukesi. "No mutta Nova, mikä sinut tänne tähän aikaan lennättää?" Murdog kysäisi heti kun kuononpää pilkisti oviaukosta. Murdog oli vanha, valkoiseen kauluspaitaan ja puoliympyrän muotoisiin silmälaseihin pukeutunut ruskea vihikoira. Toisen korvan kärjestä tipahti pari pisaraa punaviiniä, mikä kertoi että iltaa on istuttu. "Kuule, et ikinä usko, nyt on pakko esitellä yks juttu jonka löysin tänään..." aloitin ja yritin tunkea itseni sisälle taloon, mutta Murdog ei avannutkaan ovea. "Nyt on Novaseni hieman huono hetki, maltapa huomiseen" Murdog tokaisi ja oli sulkemassa ovea.

Sain pidettyä ihmetykseni sisälläni. Murdog kutsui minua yleensä nimellä "Saakutan rakki", "toimittelija Kirsumokoma" tai "se lehmänvärinen", mutta nyt asenne oli jotain aivan muuta. Löin paperinivaskaa Murdogin syliin kun hän taas yritti työntää minua pois. Yllättäen sisältä kuului hentoinen ääni. "Onko siellä joku hämminki?". Kurkistin Murdogin olan yli puhujan suuntaan kun Murdog yritti puolestaan sulkea ovea pudistellen päätään. "Ei mitään hätää, eräs puolituttu kysyi jos voisi lainata puhelinta" Murdog päästi suustaan. "Avaahan nyt pojulle ovea" hentoinen ääni sanoi ja laski tassunsa Murdogin olalle.

Oviaukkoon ilmeikkään kirsunsa työnsi nuori vaaleanruskea spanieli, jonka pinkki kiehkura koristi muutenkin niin kaunista turkkia. Silmäripset säihkyivät kuin pienet tähtöset ja korvakarvat kiertyivät kutsuvasti rullalle. "Eiköhän me nyt aina yhden puhelun verran, Robert?" Murdog huokaisi ja avasi oven. "Tokihan vain, Delilah" hän totesi ja astui sivuun.

Ensin hutkitaan, sitten tutkitaan

Voihan kikkare. Olin juossut suoraan ansaan. Vilkaisin nopeasti takaovelle laskelmoiden pakosuunnitelmaa, mutta Delilah pyöritti päätään. "Voi poika parkaa, tietenkään en tullut yksin paikalle. Henkivartijani odottavat ulkona, ja jos joku muu kuin minä poistuu täältä ensimmäisenä, heillä on omat toimintaohjeensa jota noudattavat vikisemättä". Huokaisin syvään ja nyökkäsin. "Teillä on siis kaikki avaimet käsissänne" tokaisin ja nousin hitaasti. "Mutta teillä kun on viinit siinä illan istujaisiksi niin voinko hakea itselleni kupillisen mehua. Alakaapissa sitä tuoreempaa, Murdog?" Delilah nyökkäsi, ja Murdog katseli minua hetken kummissaan mutta viittasi sitten tassulla. "Juu, ja kupit siinä viereisessä". Suuntasio keittiöön ideani kanssa.

Nykäisin keittiön alakaapin auki ja nostin esille kaksi eri pesuainetta, toinen viemarinavaaja ja toinen lattioiden tehopesuun. Nostin ne keittiön pöydälle ja hitaasti avasin muutaman kaapin etsiessäni jotain kiinnittämiseen käytettävää. Kolmannesta vetolaatikosta löysin teippiä. Keittiön pöydällä tyhjänä nököttävistä pulloista otin yhden ja kaadoin sen puolilleen viemärinavaajaa ja kolmanneksen verran pesuainetta. Vetäisin korkin niin tiukkaan kiinni kuin habaa riitti. Välillä hämäykseksi laskin vettä hanasta ja tein muutaman ryystis-äänen. Vedin niin ääneti kuin pystyin teippiä pitkän pätkän ja kiinnitin toisen pään keittiön sivupöydällä nököttävään pieneen radioon (Robert rakasti kuunnella aamu-uutisia aamukahviaan odotellessa), jonka virta oli päällä mutta äänenvoimakkuus nollilla, ja toisen pään pullon ympärille. Sitten laskin pullon kyljelleen pöydälle tähdäten astaikaappiin, ja kopsautin sitä nyrkillä kertaalleen toivoen käynnistäväni toivotunlaisen kemiallisen reaktion.

Reilua tuntia myöhemmin saavuimme paikkaan, jossa päällystetty tie loppui kääntöpaikalle ja pari kitukasvuista kinttpolkua lähti suuntaamaan metsikköä kohden. "Perkylä loppuu tähän ja Mutaheiniö on edessä" vastasi taksisuhari ja kaivoi valjaiden alta maksupäätteen. En edes uskaltanut katsoa loppusaldoa, uskon että Murdog muistuttaa siitä kyllä satoja kertoja taas kuun vaihteessa. "Kuitti tulee sähköisenä, sen saa tarvittaessa dreeveröityä kirjanpitoon" kuski tokaisi ja istahti rapsuttamaan hetkeksi ennen poistumistaan. Heilautin tassua ja suuntasin kohti Mutaheiniön metsikköä. 

Jostain taskun pohjalta kaivoin vanhan kompassini ja muistin pohjalta suuntasin kohti luodetta, eli Persmudan keskipistettä. Alue oli laaja, mutta sen pitäisi olla täysin asumaton sekä autio, mikä helpottaa etsimistä ; kaikki äänet, valot ja luonnonjutuista poikkeava oli etsinnässäni. Polut haarautuivat melko nopeasti useammaksi pieneksi ja katosivat lopulta kokonaan. Ajauduin keskelle synkkää metsikköä, jonne edes auringonvalon kulkeminen tuntui olevan kissankiipeilyn takana. Eli hitokseen vaikeaa. Suuret puut kasvoivat siellä täällä, ja niiden valtavien juurten välissä maa alkoi muuttua mutaiseksi liejuksi, joka haisi hiirenraatococktailille (luota minuun, tiedän mille se haisee, ja ei, en paljasta miksi tiedän). 

Ilmassa tuntui leijuvan outoa harmaata usvaa, joka peitti näkyvyyden pidemmälle. Puiden rungot tummuivat ja juuret alkoivat olla harvemmassa. Liejua tuntui olevan juurienkin päällä, ja lipsahtelin ajoitttain polvia myöten hitsikakkaan. Kompassi pyörähti välillä ympyrää, kunnes ei enää vain pyörähtänyt, vaan alkoi juosta pitkin ja poikin kuin vinttikoirat mestaruusradalla. En saanut selvää missä aurinko oli ja lintujakaan ei kuulunut. Olin eksyksissä. Kuumuus kuivatti kirsua ja kielen voisi heivata kaulaliinaksi. Keskityin vain kulkemaan seuraavalle ja seuraavalle. puulle toivoen löytäväni edes jotain.

Persmudan salaisuus

Kaivoin taskustani pienikokoisen matkakamerani, Ponyo-merkkisen luottovempeleen, joka kestää muutaman metrin vettä, tiputuksen kovalle lattialle ja useita solvauksia kun olen unohtanut tyhjentää muistin. Tällä kertaa kamerassa pitäisi olla virtaa ja muistia, joten lähdin hiipimän seinänviertä pitkin ensimmäiselle syvennykselle, josta tuli valoa.

Kurkistin nurkan taakse ja hämmästyin suuresti. Huone, jonne kuononi tökkäsin, oli parikymmentä metriä pitkä ja leveä, ja sen keskellä kymmenmetrinen sammio. Sammion äärellä oli valkoisiin takkeihin pukeutuneita chihuahuoita parikymmentä, jotka ravasivat sammion yläreunalle kulkevia portaita erilaisten mittarien ja teknisten vempeleiden kanssa. Huoneen reuna oli täynnä erilaisia säkkejä ja pussukoita, joissa luki pitkiä numerokoodeja tyyliin 14-55-627. Huoneen takaseinällä surisi kuljetinhihna, jossa seisoi vieri vieressä valkoisia viiden litran ämpäreitä. Hihna kulki kävelyvauhtia eteenpäin kadoten seinänraosta seuraavaan huoneeseen. 

Nappasin muutaman kuvan ja tuumin siirtyväni takaisin isoon aulaan, mutta käyntiin hyrähtävien lukuistebn kuorma-autojen ääni muutti suunnitelmiani. Vilkaisin aulan toiseen päähän, jossa oli aiemmin näkynyt pimeyttä, ja nyt siellä loisti rivissä rekkoja, jotka äänestä päätellen lähtivät liikkeelle kohti ramppia, ja siis myös minua. Pikainen analyysi. Uskoin jääväni kiinni pienemmällä todennäköisyydellä kiireisten pikkukoirien seassa kuin koittamalla onneani yksin autiossa aulatilassa. Hipsutin niin nopeasti muttta hiljaa rivissä nököttävien pussukoiden sekaan kuin vain pystyin.

Hoksasin siinä samalla edessäni olevia pussukoita katsellessani niiden kyljessä epämääräisen koodirivistön alla logon. "Kauran Tilauspalvelu, lähetys 121/7". Kurkistin viereiseen pussukkaan olisiko kyseessä yksittäinen tilaus vai juokseva numerointi. Viereisen pussukan numero oli 121/8. Otin molemmista pussukoista valokuvan ja aloin tutkailla tilannetta tarkemmin.

Valkoisissa takeissa eestaas tessuttavia pikkukoiria oli ainakin tusina, ja ainoa reitti ulos oli joko rekkoja täynnä oleva aula tai vaihtoehtoisesti kuljetinhihna. Päätin lähteä tutkimaan maanalaista mysteeriä tarkemmin ja valitsin kuljetinhihnan. Sitä ennen tarvitsin harhautuksen.

Avasin edessäni olevan pussukan ja se oli täynnä jonkinlaista viljaa. Juuri nyt tarpeetonta kuin kissanminttu koirakoulussa, joten siirryin seuraavalle pussukalle. Siinä oli jonkinlaisia simpukoita tai vastaavia kovia kapistuksia. Ne ehkä ajaisivat asiaansa mutta rohkeasti ja uteliaasti kuin pupu koirankopilla avasin vielä yhden pussukan. Bingo. Pussukassa oli lasipurkkeja, tyhjiä noin kolmen kuonollisen vetoisia. Otin niitä molempiin käsiin kaksi ja laitoin vierimään pitkin huoneen lattiaa toiselle seinustalle. Sitten otin vielä yhden ja heitin sen kaaressa toiselle puolen huonetta. Ampaisin juoksuun jo ennenkuin purkki osui helisten lattiaan aiheuttaen suuremman sotkun kuin läjä mäyräkoiria kukkaruukkujen kanssa.

Hämäys toimi täydellisesti. Purkin sälähtäessä tuhanneksi siruksi pienet valkotakkiset hauvelit kääntyivät heti katsomaan mitä on tekeillä. Nähtyään kaksi ylimääräistäkin purkkia pyörimässä lattioilla iski heihin välittömästi tarve lähteä siivoamaan ja nostelemaan ja ylipäätään hosumaan ympyrää. Kukaan ei huomannut kun sysäsin yhden ämpärin kuljetinhihnalta sivuun ja istahdin sen tilalle. Kuljetinhihna vei minut huoneesta eteenpäin.

Aika karistaa pölyt

Aavistelin että kuljetinhihna pysähtyy piakkoin, joten etsin vaihtoehtoista reittiä suuntaan mikävain. Hihna ohitti säännöllisin väliajoin ilmastointiritilän, joten se sai kelvata paremman puutteessa.

Elokuvien ja jännärisarjojen ystävät tietävät ilmastointikäytävien olevan kiiltävän puhtaita, leveitä, selkeästi suorakulmaisia mutkia täynnä olevia vauhtiveikkojen kilpapaikkoja. Sen sijaan jokainen oikeassa maailmassa oleva tietää niiden olevan pölyisiä, ahtaita, sokkeloisia ja täynnä ei-toivottuja yllätyksiä unohdetuista homeisista ruokajemmoista satunnaisiin jyrsijäkohtaamisiin. Intoni siis sukeltaa moiseen oli verrattavissa eläinlääkärikäyntiin ilman namipalkkiota, vaan nyt haiskahti pakkoraolta.

Nappasin kiinni erään ilmastointiluukun ritilästä samaan aikaan kun kuljetinhahna pysähtyi ja varjoja alkoi pomppia molempiin suuntiin vilkuillessani. Revin, temmoin ja kiskoin kymmenisen sekuntia saamatta aikaan muutamaa voimasanaa merkittävämpää tulosta. Sitten hoksasin työntää ritilää ja se popsahti irti reunoistaan helpohkosti. Suikkasin sisään kuin kissa laatikkoon.

Ilmastointikäytävä oli lähes sentin paksuisen pölyn peitossa, joten aivastelin mennessäni. Vaikka pitämääni meteliä olisi helppo seurata, ilmastointikäytävä teki juuri sitä mitä toivoinkin; se haarautui useampaan suuntaan ja jokainen niistä lähti mutkittelemaan epämääräisesti, aivan kuin whippet-pentue koirapuiston portilla. Valitsin summitttaisesti yhden haarautumista ja änkesin itseäni eteenpäin niin nopeasti kuin pystyin. Aivastelini ja ähistelyni kaikuivat ympäri ilmastointikäytäviä eikä takaa-ajajilla olisi mitään havaintoa olinpaikastani.

Pysähdyin välillä kurkistamaan matkan varrella olevista ritilöistä, mutta kulkemani käytävä meni korkealla, joten ilman kissamaisen taitavaa laskeutumista (miten ihmeessä ne sen tekevät!?) tai hevosenkorkuista ilmapatjaa tuloksena olisi murtuneita luita. Jatkoin matkaa. Meteli yltyi ja huutoihin sekä askeleisiin liittyi erilaisia kolinoita ja koneiden ääniä. Tarkistin välillä että kamerani on tallessa ja suuntasin silmät pölystä rähmäisinä eteenpäin.

Ajantaju oli kadonnut kuin noutajalla lintumetsällä, mutta useaa tuskaista tovia myöhemmin päädyin paikkaan, jossa ilmastointikuilu lähti kohtisuoraan ylöspäin. Metrin verran yläpuolellani oli ulkoilmaan johtava ritilä, mikä oli miellyttävä yllätys. Nousin seisomaan ja kurkistin ulos. Ritilä johti aivan Ermulan järven tuntumaan, ja ilmastointihormi nousi kymmenisen metriä päättyen siihen. Tämä lienee siis yksi niistä valepuista, joita näin aiemmin, päättelin pikaisesti. Kiskaisin ritilän irti ja ryömin varovasti ulkoilmaan.

Vaikeamman kautta

Ryömin ulos puun kuoreksi naamioidusta ritilästä ja aivasti kolmesti oikein voimakkaasti (Yksi hyvää, toinen pahaa, kolmas rahaa. Loput olisivat liioittelua). Pudistin turkkiani pölystä, pölypunkeista ja likatahroista. Tai yritin, mokomat istuivat kuin poliisikoira käskyä odotttaen ja vaatisivat ainakin kolme pesua tai tunnin nuolemisen. Olin jäleen metsän reunalla, tällä kertaa Ermulan järven rannalla. Laitosta ei näkynyt missään, ilmeisesti ilmastointikäytävä oli kulkenut loivasti ylöspäin koko matkan eli se on jäänyt jonnekin alapuolelleni. Viis siitä ja kuus muista, tuumasin, nyt on päästävä sivistyksen pariin ja saatava tehtyä juttu Persmudan todellisesta arvoituksesta takapiruineen.

Muistelin Persmudan aluen karttaa ja pohdin, että järven rannan kiertäminen toisi minut nopeiten sivistyksen pariin. Lähdin siis ensin rantaa kohden ja sitten sen suuntaisesti vasemmalle. Ermulan lampi oli jo aikaa sitten saastunut siihen ohjattujen päästöjen ja alueella joskus vuosikymmeniä sitten olleiden tehdasvarastojen vuoksi. Tein joskus juttuakin Ermulan alueen kaavoituksen hämäristä vaiheista, mutta en silloin saanut ketään yksittäistä henkilöä tai tahoa osoitettua syylliseksi. Järvi on ja pysyy haisevana märkänä tunkiona ja kaikki ovat siihen tottuneet. Harmi.

Keskipäivä alkoi koittaa ja nälkä kurni suolissani ilman ensimmäistäkään valonvälähdystä tai moottorinpörähdystä. Valtakunta purkkiruoasta, pohdin itsekseni siirtäessäni tassua toisen eteen. Lammen vesi haisi yököttävälle ja ainoat syötävät alueella olivat limaiset puunjuuret tai ällöttävät madot. Puistatus kulki pitkin niskavilloja kun ajattelinkin maistavani moista otusta.

Yhtäkkiä, kuin taikaiskusta, eteeni ilmestyi mökki. Maalit hilseilevä, räystäät roikkuva ja ikkunalaudat vinossa oleva, mutta tukirakenteiltaan suorassa seisova mökki. Jopa pieni pihakivetys, joka alkoi ei-mistään, muttta jatkui siisteinä riveinä kymmenen metrin matkan ovelle. Polun vierellä seisoi hieman huvittavasti ruosteenvärinen (ei ehkä vain värinen?) postilaatikko tikunnokassa, ja laatikon kyljessä luki isoilla mustilla kohokirjaimilla "Jarmo".

Kohautin hartioitani ja tassutin ovelle. Paukutin ovea muutaman kerran saamatta vastausta. Huhuilin hetken, mutta turhaan. Kurkistin ikkunasta, mutta paksut tummanpunaiset samettiverhot estivät näkyvyyden tehokkaasti. Käänsin ovennuppia. Ovi aukesi hitaasti, hipihiljaa, päästämättä ääntäkään.

Sisällä mökissä oli pimeää kuin vartiokopissa marraskuussa. Hain vaistomaisesti tassulla valokatkaisijaa, mutta ei sitä tietenkään ollut. Harmittelin hiljaa itsekseni että mukanani ei ollut tulitikkuja tai sytytintä, joten jätin oven auki saadakseni hieman valoa, ja astuin peremmälle. Kuljin varovasti seinänviertä ikkunalle ja tempaisin verhot auki. Mökkiin tulvahti valoa. Keskiosa mökistä näkyi nyt selvästi, vain nurkat jäivät pimentoon. Siisti pyöreä kokolattiamatto peitti suurimman osan lattiaa, ja pyöreän pöydän ääressä oli kaksi tuolia. Pöydällä oli yksinäinen kahvimuki ("Kung Wuf" ja paikallisen kamppailuseuran logo) ja sanomalehti. Astuin lähemmäs pöytää ja katsahdin lehteä tarkemmin. 

Lehti oli tämän viikon Pawly Telegraph. Lehti oli avattu sanaristikon kohdalta, ja ristikko oli lähes kokonaan täytetty. Mökki ei siis ole hylätty. Tuskin ehdin saada ajatustani loppuun kun pimeästä nurkasta kuului matala ääni. "Väärä talo, rötöstelijä". Käännähdin ympäri nähdäkseni kuinka suurikokoinen harmaa, takkuinen, likainen, valtava jokin syöksyi peränurkasta terävä hammasrivistö vilkahtaen kimppuuni. "Persmudan Isojalka on totta", ehdin koota ajatuksissani aavistusta ennenkuin jäin haisevan karvajyrän alle.

"Pysy siinä. Soitan tänne poliisin paikalle, mokoma murtovaras". Hämmästyin suuresti. Luulin joutuvani syödyksi tai vähintään raadelluksi henkihieveriin etäisesti inhimillisen epäolennon toimesta, mutta sehän vaikutti yllättävän tiedostavalta suopaholaiselta. "En minä ole varas..." aloitin hitaasti ja käänsin päätäni pois löyhkäävän hengityksen alta. Samalla silmäilin tarkemmin taloa sisältä nyt kun minulla saattoi vielä olla aikaa.

Yhdessä kulmauksessa olevan television vieressä oli kehystetty valokuva harmaasta irlanninsusikoirasta palkintopallilla ottamassa mitalia vastaan. Yhdellä seinällä oli muutamia palkintoruusukkeita ja toisella oli valtavankokoinen kanavatyö Lassie-koirasta. Katossa roikkuva, tällä hetkellä pimeänä oleva, kattolamppu oli koristeltu vihreällä köynnöksellä jossa kukki pienenpieniä punaisia kukkasia. Mökki oli siisti, kodikas ja idyllinen. Vain minua vasten painautunut kuolemalle löyhkäävä mutakasa rikkoi rauhallisen maalaistalon idyllin.

"Sinulla on puoli minuuttia aikaa selittää" olento kuiskasi ja vetäytyi hieman kauemmas. Kaivoin hitaasti turkkini kätköistä reportterikorttini esille ja annoin otuksen napata sen tassuistani. Hitaasti se päästi minusta irti ja tutkaili korttia. Se syynäsi välillä korttia ja välillä minua. Sitten se nappasi tassustani kiinni ja alkoi vatkaamaan sitä eestaas. "No mutta Pawlyn reportteriko se siinä, onpa mahtava kun saa tutustua tälleen niinku kasvotusten, anteeksi kun olin vähän epäkohtelias, otatko teetä ja keksiä..." se alkoi höpöttää ja säntäsi keittiötilaan laittamaan vesipannua puuhellan päälle ja paiskomaan pieniä polttupuun tekeleitä tulipesään.

Seurasin kummastuneena puuhaa enkä oikein osannut sanoa asiaan mitään. Otin pari askelta keskemmälle mökkiä katsellen ympärilleni. Noin minuutin hosumisen jälkeen mutainen karvamonsteri osoitti tassulla yhtä tuolia tokaisten "Istuhan kuule alas ja kerrohan mitä juttua tällä kertaa hoitelet täällä". Osoitin otusta hämmästyksissäni ja tein tassullani pyyhkimistä osoittavan eleen. Otus katsoi minua hetken pää kallellaan ja hohotti sitten hetken. "Ai juu, anteeksi likainen olemukseni, olin juuri sienestämässä ja poimin muutamia juuria teehen, täytyykin käydä pesulla. Minä olen muuten Jarmo, Jarmo Ranttali". Otus ojensi tassuaan ja tartuin siihen, ja kättelimme.   

Pian hoksasin pajukon keskeltä pilkottavan hieman valoa ja kaistaleen metallinhohtoista kattoa. Pajuon lisäksi rakennukseen oli kiinnitetty maastoverkkoa, irtonaisia oksia ja muita naamioinbtivälineitä, mutta kun tiesi mitä etsi niin se löytyi kyllä. Kiittelin Jarmoa ja lähdin tassuttamaan rinnettä alaspäin. Lähestyessäni rakennusta rinteen alaosassa havaitsin myös rakennukselta lähtevän tien, joka oli ovelasti naamioitu pingottamalla sen ylle naamioverkkoa. Sen havaitseminen ylhäältä on lähes mahdotonta. Suuntasin rakennuksen ovelle hissukseen ääntäkään päästämättä kuin hiiri kuokkimassa kissan synttäribileissä, ja kurkkasin lasi-ikkunasta.

Kyseessä oli kahden rekka-auton kokoinen halli. Nyt paikalla oli vain yksi rekka, jonka moottoritilan ääressä ähelsi kaksi siniseen haalariin pukeutunutta koiraa pitkät ruskeat hännät huiskaten. Toisella seinustalla oli istumassa kolme hurttaa ja yksi vartioimassa heitä. Vartiohurtta oli mustaan huiviin naamioitunut paimenkoira kädessään jonkin sortin pyssytin. Seinustalla istuvista kahta en tunnistanut, mutta kolmas oli ystäväni Arska Hipsiäinen. Arskan vaatteet olivat likaiset ja täynnä mutapaakkuja, ja ilmeestä päätellen päivä ei muutenkaan kuulunut top1000'een.

Minun pitäisi nyt saada ainakin Arska ulos, mieluiten myös nuo kaksi muuta Arskan kanssa seinustalla istuvaa. Ja ilman vartiomiehen pyssykiinnostusta meikäläiseen. Minulla oli siihen idea.

Huokaisin muutaman kerran syvään ja otin mahdollisimman virallisen asennon. Selkäruoto pitkänä kuin lintukoiralla passissa ja ilme kova kuin tullikoiralla töissä. Sitten vain astelin sisään rekkahalliin.

"Mitäs pahusta täällä vielä sählätään kun näiden pitäisi olla jo kaukana täältä!" ärähdin ennenkuin kukaan paikallaolevista ehti karvaa tipauttaa. Toinen haalaripukuisista mekaanikkopiskeistä paukautti kupolinsa johonkin kovaan noustessaan katsomaan mitä tapahtuu, ja ilmoille kaikuva pumpsahdus muistutti erään biisin alkutahteja. "Staying a dog" by DeeOuGiis singahti mieleeni ja poistui pikaisesti kuin rakki lounastarkistuksella mutta siellä onkin kaalipataa. Myös vartijahauva käänsi pitkäpiippuisen lyijynsylkimensä puoleeni mutta huiskautin kättäni poispäin. "Paas' poikkeen tuo räpättiputki ja pistäkää kiirusta sen vempeleen kanssa, Delilah kaipaa näitä kolmea pikaisesti".

Vartijahauva laski hitaasti aseensa piippua alaspäin ja haalaripukuiset keskittyivät rukkaamaan rekan moottoritilassa. "Kuka sinä olet ja miks mulle ei oo kerrottu", vartijahauva tokaisi kulmiaan kurtistaen. Marssin aivan hänen eteensä ja tuijotin syvälle pähkinänruskeisiin silmiin. Esittäen coolia otin hänen etutaskustaan pilkistävät aurinkolasit esiin, napsautin ne auki ja survaisin kuonolleni. "Mä olen Tommy Takku ja hoitamassa niitä asioita joihin teillä ei riitä osaaminen", ja tehostin sanomaa tökkäämällä vartiohurttaa tassulla rintapieleen. "Ja se, että sä et oo kuullu mun tulosta, tarkottaa vaan sitä ettei sulla oo tarpeeks luottamusta tässä lafkassa". Sylkäisin maahan ja käännyin tuijottamaan rekkaa. "Meneekö siinä vielä monta minuuttia, kiire ois".

Yksi mekaanikoista huusi päätään nostamatta mutta häntä vipattaen. "Täällä on häsläimessä Nissisen kokoinen vetokiemura ja runttaimesta ei sais ÄitiMaakaan selvää ilman kymppituumaista eriskuukkelia". Katsoimme hitaasti vartiohurtan kanssa toisiamme ja kumpikin kohautti hartioitaan. "Sama suomeks?" kysäisin. Molemmat mekaanikkohurtat keskeyttivät puuhansa, nousivat esiin, ja kuonokarvat rasvassa tokaisivat yhteen ääneen. "Tunti tai toinen". Vartiohurtta kumartui minuunpäin ja kuiskasi, "Ne sano samaa kaks tuntia sitten". Huokaisin ja pudistin päätäni, ja varoin visusti katsomasta kolmea vankia seinustalla ettei kukaan sanoisi mitään mikä paljastaa meidät. "Mutta sä voit lainata Auraa jos oikeasti on kiire".

Vilkaisin vartijahurttaa kulmiani kurtistaen tietämättä olisiko minun pitänyt tuntea kyseinen termi. Vartiohurtta kaivoi taskustaan pitkän mustapäisen avaimen ja lykkäsi sen tassuuni. "Se on tuolla rakennuksen takana, mutta varo jarrun kanssa, se piti korjata seuraavaks". Puristin avainta ja läpsäisin vartiohurttaa hartialle. "Tänks. Mä lähetän kehut" totesin ja marssin rakennuksen sivustaa sen taakse.

Tie oli lähes umpeen kasvanut ja siellä täällä näkyvät renkaanjäljet olivat osin jo kasvaneet umpeen. Parin minuutin välein eteen tuleva Y-risteys hämmensi jonkin verran mutta kyydissä olijoiden hyvät ohjeet ("Älä nyt ainakaan sinne mene" tai "Herraisä, missä me ollaan" tai jopa "Äääärgh, me kuollaan kaikki") antoivat minulle varmuutta valita summanmutikassa sen toisen, hieman paremmalta näyttävän tien. Kolmannessa risteyksessä päätöksen puolestani teki oikealle vievän tien keskellä seisova kauris, päätin jättää sen kummittelemaan jonkun horoskooppiin valiten vasemman.

Ensimmäinen osa joka sanoi työsopimuksensa irti oli kuskin puolen etuvalo, sen jälkeen päätti puskuri hypätä kyydistä. Takaa irtoili jotain painavia osi, ei kiinnostanut mitä mutta kulkuneuvon keveneminen kyllä tuntui ohjattavuudessa. Siinä vaiheessa kun katon reunoista alkoi kuulua epämääräistä kitinää ja professori Huiske ilmoitti lattiassa olevan Pyry-koiran mentävä aukko, aloin ihan hieman vain olemaan huolissani. Tuuletin sylki epämääräistä sinertävää savua ja jossain haisi palanut. Mutta kun vaihdekeppi jäi tassuun eikä jarrupoljin enää ottanut kiinni minnekään, myönnän lukeneeni muutaman Hauva Meidän joka olet kopissa.

Radiopuhelin sylki satunnaisesti epämääräistä mölinää, joka alkoi vaimentua. Jupinat olivat enää harvakseltaan ja peittyivät rätinään ennenkuin loppuivat kokonaan. Olimme siis karistaneet taka-ajajat kaukaisuuteen, tosin itsellämme ei ollut pienintäkään hajua missä olimme. Tie oli möykkyinen kuin Rojolan motocross-rata ja metsä synkkä tiheä pimeä kuin Lemisen kellari, vain haamut puuttuivat. Sitten se tapahtui. Eteen tuli T-risteys ja pari kylttiä. Kukaan meistä ei pystynyut keskittymään siihen, mitä kylteissä luki tai millainen tie olisi tuo risteävä ollut, meillä oli liikaa tekemistä huutamisen ja toisiimme takertumisen kanssa.

Tassua toisen eteen yli pellon, ja pääsimme setä Suolaisen aittojen luo. Jotain epämääräisiä tummia kokkareita tarttui tassujen pohjiin mutta emme niistä juuri välittäneet. Hetkeä myöhemmin selvisi että olisi kannattanut, mutta olotilamme oli tuolloin aika Spas. Eli eipä pikkujutuilla niin väliä kunhan jotain murkinaa ja hetkeksi huilaamaan pehmoiselle alustalle. Tuumuloimme että pehmoinen heinälato tai mikälie vilja-aitta saisi kelvata jos isäntäväki ei olisi kotona.

Muut lähtivät kohti päärakennusta, itse suuntasin askellukseni vilja-aitan ovelle. Tanssahtelin ovelle kuin Raami kekkereihin ja tempaisin oven auki. Virhe. Pari sataa tuijottavaa silmäparia nauliintui minuun kuin ampumakerhon kokoontumisessa laserosoittimet napakymppiin. En tainnut kertoa teille koskaan lammaspelostani. Pikkupentuna yritin saada naapuriaitauksen lampaksia leikkipuuhiin ja paikallinen pässi toivotti minut muutamalla osuvalla pukkauksella tervemenneeksi sinne missä pippuri kasvaa, ja ehkä mailin vielä pidemmälle. Lirautin lusikallisen merkkausnestettä tuokiota ennen Bää-huutojen kakofoniaa.

Laajaan tuttavapiiriini kuuluu myös lammaskoiria, ja heiltä saadut vinkit olivat kyllä hyviä. Toimi rauhassa, poistu paikalta, ole hiljaa ja älä herätä huomiota. Erittäin onnistuneesti unohdin niistä jokaisen päästäessäni pelonsekaisen örähdyksen, jota seurasi valtava Bää-huutojen parvi. Jokin alkukantainen refleksi (ja lähes myös refluksi) sai minut väistämään ennen lauman vyörymistä ulos niitylle. Valuin hitaasti seinää pitkin maahan istumaan ja suljin silmäni vapisten irrationaalisesta kauhusta. Laskin hitaasti sekä alleni että sataan ja raotin silmiäni.

Tuijotin pässin punaisiin silmiin ja kuulin sen ärhäkän tuhinan. 

"Sulla on varmaan hyvä syy herättää vajaan kahden tunnin unien jälkeen" se kysyi ja lysähti maahan. "Oon yrittäny opettaa näitä villa-aivoja tulemaan edes pois mutakuopista hyvissä ajoin ennen unille menoa muttta aina joku höpö tekee Raamit ja hankkiutuu ongelmiin just kun ei ois aikaa kikkailla" pässi tokaisi ja venytteli etujalkojaan. "Otakko teetä?".

Jäin tassu pystyssä tuijottamaan pässiä, joka väsyneesti nousi ja laahusti sisätiloihin. "Ei oo hunajaa mutta toi sivettitee on kyllä ihan jees ilmankin" se tokaisi vielä oviaukosta. Lampaiden levittäydyttyä tasaisesti pitkin näkökenttää ja pässin tassutettua sisälle, Stara sekä Beni ilmaantuivat nurkan takaa. "Ei ollu ketään kotona mutta sua tais onnistaa" Beni tokaisi. Istuin kevyesti tuoksuvassa pissalätäkössä tassu pystyssä ja kurkkuun jäänyt huuto miettimässä purkautuuko vai ei, joten en ihan käyttänyt termiä "onnistanut". Nyökkäsin hitaasti ja ylös jäneellä tassulla hosuin sisällepäin. "Otetaas teet ja mietitään sitten jatkoa" tokaisin hiljaa.

Stara ja Beni tuijottivat mitään sanomatta, joten hipsin vähin äänin pässin perässä sisätiloihin. "Täällä on hei yks lammas!" kuului jostain Arskan huuto.

Juttu Persmudan Kolmion arvoituksesta toi päivänvaloon useita väärinkäytöksiä niin MurkiNamnamin yhtiövaltaukseen liittyen kuin Persmudan alueen luonnonsuojelurikkeidenkin osalta. Ja Isojalaksi luultu otuskin paljastui eläkepäiviään viettäväksi Jarmoksi, joka oli hyvillään kun laiton tehdasalue lakkautettiin eli ilmanlaatukin parani. Delilah-niminen takapiru saa kuononsa eteen nipun syytteitä kun taas Arvi ja muut Jurvaset voivat taas keskittyä firmansa pyöritykseen ilman pelkoa laittomista yritysvaltauksista. Monenmoisen vyyhtin keskeltä siis kuonoani nostin oikeaan aikaan. Suuri kiitos siitä kuuluu Arskalle, joka kuitenkin torikammoisena superjännittäjänä jätti Ulitzer-tilaisuuden väliin. Hyräilin hetken itsekseni Outo Hauvasen biisiä "Hurtan kesä" (Hurtan kesä kestää lounaan verran vaan
Mut sen hetken kuppi tarjoo parastaan
Me näistä murkinoista kovaa hintaa maksetaan
Ku lopun yötä ilmaa päästellään..) joka tuntui aina rentouttavan. Ja tälläkin kertaa. Heilautin viiksikarvat ojennukseen ja suuntasin takaisin juhlasaliin.

Parin sadan hengen juhlapaikka oli ääriään myöten täynnä, seinustat lehtimiehiä (paikka jossa yleensä olin näissä tilaisuuksissa oli lavan liki yhden tukipilarin vierellä) ja pöydät kutsuvieraita avec'eineen (oma pöytäni oli melko lailla keskellä ja pomoni vihikoira Murdogin lisäksi siellä istui firmamme sihteeri Stara, jonka nappasin aveciksi. Saksanpaimenkoira Stara oli vetäissyt ihanaisen pinkin iltapuvun ja kimaltelevan kaulapannan, mikä nostatti hymyn huulille. Vähät välitin puhujakorokkeella höpisevästä parista (toimittajaliiton virkaatekevä puheenjohtaja Castiel ja sisäministeriön sananvapauskomitean erityisavustaja Cien) jotka paasasivat jotain ympäripyöreää unisatua jo kolmattakymmenettä minuuttia. Istahdin alas ja kulautin loput samppakaljat käkättimeen.

- Joten pidemmittä puheitta, saammeko ojentaa tämän vuoden Ulitzer-palkinnon... (jostain yläkaiuttimista alkoi kuulua pientä rumpujen pärinää, jotka hakkasivat kuin Jallu Huutinen takaovea vessahädän aikaan) ... Nova Kirsulalle ja Pawly Telegraphin työryhmälle Persmudan arvoitusta koskevasta selvitystyöstään!

Pienimuotoinen paniikki meinasi alkaa leviämän salissa, mutta seisomaan noussut neitokainen komensi kaikki takaisin huitomalla kaukosäätimellään ympäriinsä. - Rakennus on täynnä räjähteitä ja jos kukaan tekee mitään arvaamatonta niin popsautan koko pytingin kuin Nappi aamupalan! Sali alkoi hiljentyä ja jokainen istui liikkumatta paikoillaan. Seisahduin muutaman askeleen päähän puhujakorokkeesta ja otin rennon asennon. - Noh, oliko kala mennyt pahaksi vai unohtiko tarjoilija tuoda vettä? Yritin keventää tunnelmaa. Kaukosäätimellä huitonut hahmo tempaisi peruukin päästään ja huitaisi samalla tekokuonon kasvoiltaan. - Minä olen Delilah, Luppakorvalan alamaailman kuningatar ja todellinen johtaja, ja sinä mokoma kapinen rakki yritit toimittaa minut telkien taa! Delilahiksi paljastunut spanieli rääkäisi hosuen kaukosäätimellään kuin pistomiekalla toiselta puolen huonetta. - Nyt tulet tänne ja me poistumme tästä rakennuksesta ilman että kukaan seuraa, tai tätä tomukasaa puhdistetaan kaupungin kartoista vielä kauan!

Huokaisin syvään ja laitoin kädet puuskaan. - Nyt ei vain tunnu siltä että haluaisin lähteä minnekään, vastasin ja kohautin olkapäitäni. - Tulin tänne hakemaan palkintoa ja juhlimaan hyvien ystävieni kanssa, ja sinä tulit kutsumatta pelottelemaan tuolla tikulla. Delilah alkoi astella minua kohti silmät sirrillään pitäen kaukolaukaisinta edessään. - Et ehkä ymmärrä tilanteen vakavuutta, Delilah aloitti mutta nostin tassun pystyyn. - Ei, SINÄ et ymmärrä tilanteen vakavuutta, keskeytin ja selvitin kurkkuani. - Sinun niin kutsutut pommisi, joita kiinnittelit toissayönä kahden aikaan kolmen ystäväsi kanssa, on purettu jo aikaa sitten. Ja siltä varalta että joku niistä olisi jäänyt huomaamatta niin estimme radioaallot ja muun langattoman viestinnän tästä huoneesta noin... (käännyin katsomaan lähellä toista reunaa olevaa pöytää, josta ystäväni teknologiavelho Willy Villakoira nosti kolme kynttä pystyyn pitäen toisessa tassussaan monimutkaista härveliä täynnä johtoja, valoja, vipuja, koirankeksinpaloja ja roikkuvia heinänkorsia) ...kolme minuuttia sitten. Joten jos nyt lasket tuon vempeleen alas ja tassutat etuovella odottavaan poliisiautoon itse niin ei tarvitse vaivata tsäppiä.

Delilah katsoi minua hetken kuin vähäjärkistä. Ja ojensi sitten kaukolaukaisinta painaen nappia. Mitään ei tapahtunut, pientä klik-ääntä lukuunottamatta (joka kyllä muistutti koulutusaikojen koulutusnaksauttimesta ja muistin Frolic-namien maun, mums). - En tiedä mitä tarkoitat tsäpillä mutta nyt saat tuta! Delilah huusi ja heitti minua kaukolaukaisimella. Sain nostettua tassuni ylös suojakseni mutta sattui se silti osuessaan kyynertaipeeseen. Delilah yritti hypätä kimppuuni, mutta viereisessä pöydässä puku pällä olevaksi vieraaksi pukeutunut erikoisjoukkojen hurttapoliisi laukaisi sähkölamauttimen, joka tipautti Delilahin maahan potkivaksi sätkiväksi möykyksi. - Zap. Kuten sanoin, totesin ja tassutin puhujapöntön luo. Olimme saaneet vihiä Delilahin aikeista jo pitkän aikaa sitten, mutta tuumimme että saamme näin hänet itsensä kiinni ja varmistettua ettei hänellä ole muita avustajia vapaalla tassulla. Jokaisesta pöydästä riensi yksi poliisihurtta raudoittamaan Delilahia sillä aikaa kun ihastelin Ulitzer-pystiä lähietäisyydeltä.

Se oli pienempi kuin olin kuvitellut.

LOPPU (ennen seuraavaa)